Ei saa vaivata ketään.

Aloin miettiä,kuinka olenkin aina ollut niin huono puhumaan omista ongelmistani.Lapsena minulle opetettiin (kyllä,isäni oikeasti opetti) ettei pienistä asioista edes kuulu valittaa saatika puhua. Ja nyt,useita vuosia myöhemmin huomaan,etten osaa puhua isoistakaan.Ihmettelin pitkään miksi en vain kerro ongelmistani ja tunteistani.Äidille,ystäville. Minulla on maailman ihanin ja ymmärtäväisin äiti. Ja ystävät.Silti minä en osaa puhua asioista.Olen aina pitänyt sitä jotenkin kiusallisena. Haluan kai jotenkin pitää yllä harhakuvitelmaa siitä,että minulla on aina kaikki hyvin eivätkä vastoinkäymiset vaivaa minua ollenkaan.Minusta on kamalaa,kun ihmiset saavat tietää jos minulla vaikka on vaikeaa.Nyt olen kai kuitenkin aikeissa puhua eräälle.Tavallaan kaipaan joltakin ymmärrystä ja sitä kuuntelemista.Mutta pelottaa etten osaa puhua ja kertoa silloin kun siihen olisi mahdollisuus.Haluaisin uskaltaa.Se ehkä saisi oloni paremmaksi.Ainakin toivon niin.Tänään erään tilanteen johdosta mieleeni muistui vuoden 2009 kesä.Ja yksi iso asia,josta tietää vain muutama.Jopa siitä tänne kirjoittaminen saa oloni melko inhottavaksi.Jouduin nimittäin hyväksikäytetyksi.Kamalaa oli se,että tämän teki eräs kaverini.En puhunut asiasta melkein kenellekkään.Oikeastaan en haluaisi puhua siitä vieläkään.Ehkä olisi pitänyt avata suunsa silloin aikaisemmin.Kadun hieman etten uskaltanut.

Yksinäinen,päältä jäinen,rakkaudessa kerjäläinen