Piiloudun sinulta.

Jätän niin paljon asioita kertomatta eikä kukaan näe ajatuksiani.
Joskus toivon löytäväni ihmisen,jolle voisin oikeasti kertoa ihan kaiken itsestäni.
Sen,että pelkään suunnattomasti yksin jäämistä ja kuolemaa, ja että minulla on kamala ikävä isääni. Haluaisin puhua myös ongelmastani,joka on roikkunut mukanani melkein kaksi vuotta.En uskalla myöntää sitä ääneen edes yksin.En halua uskoa.
Kumpa joku jaksaisi kuunnella tarinan jokaisesta arvestani ja siitä miksi ne peittävät minua.
Isä soitti meille usein ultra bra:ta kun olimme pieniä. Siksi minä salaa rakastan kuunnella sitä nykyään.
Haluaisin nukahtaa jonkun valvoessa vierelläni,koska silloin nukkuminen on turvallista. Vihaan yksin nukahtamista. Se on vaikeaa. Nyt minulla on ihminen,joka voisi olla minun pelastukseni. Haluan silti ensin tutustua häneen. Enkä oikeastaan tiedä,onko hän minun enkelini.Toivottavasti. Entiseni kertoi tänään minulle jotain,mikä olisi vuosi sitten saanut minut hyppimään riemusta mutta tänään se ei tuntunut oikeastaan miltään. Aloin miettiä koska minusta tuli tällainen.Kauan halusin olla meistä se tunteeton,joka ei välitä.Ja nyt minä varmaankin olen. Se tuntuu oudolta.